Ajatuksia kunnallispolitiikan luonteesta ja vaalirauhan toivotus

Ensi vuoden kuntavaalit alkavat pikkuhiljaa näkyä lehdissä ja sosiaalisessa mediassa ehdokasjulkistuksina. Yksi julkistuksista oli omassa ystäväpiirissäni odotettu ja ensimmäinen lajiaan, kun Etelä-Pohjanmaan vihreät nimesi ensimmäisen vihreän ehdokkaan Ilmajoella. Tietyissä piireissä julkistus kuitenkin otettiin vastaan masentavalla tavalla. Uutista kommentoitiin ja jaettiin pilkaten, vähätellen ja jopa uhkaillen. Näkyvät hahmot miettivät jo ääneen miten ehdokas saadaan kyyditettyä Lapualle tai muuten vain poistettua ehdokaslistalta.

 

Tämä pyrkimys ja/tai halu estää ehdokkuus jäi pyörimään mieleeni. Demokratian idea on se, että politiikkaa tehdään yhdessä ja yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Kuntapolitiikassa päämäärä on kehittää omaa kuntaa mahdollisimman mukavaksi ja hyvin toimivaksi. Rahaa on rajallinen määrä, joten sen kohdistaminen järkevästi ja tehokkaasti on kuntapolitiikan tärkein tehtävä. Mitä useampi ihmisryhmä, ikäryhmä, ammattiryhmä ja sukupuoli on mukana keskustelussa, sitä paremmin varmistetaan kuntalaisten äänen aito kuuleminen. Olisi hölmöä olettaa, että yksi poliitikko, vaikka olisi miten hyvä, voisi edustaa kaikkia tasapuolisesti ja ymmärtäisi kaikkien perspektiivit ja tarpeet. Tarvitaan mahdollisimman monenkirjava joukko keskustelemaan ja päättämään asioista. Jos jokin ryhmä suljetaan pois, sillä sotketaan ainoastaan demokraattinen päätöksenteko. 

Politiikka on myös keskustelutaitoa, argumentointia ja oman kannan perustelua. On tärkeää, että poliitikko uskaltaa haastaa myös oman näkökulmansa ja pystyy tarvittaessa vaihtamaan mielipidettään. Uusi näkökulma täytyy ensin saada jostain, että sen voi omaksua. Sitä ei välttämättä löydy omasta viiteryhmästä, mutta se voisi tulla poliittiselta kilpailijalta. Voiko toinen mielipide olla oletusarvoisesti vaarallinen tai uhka päätöksenteolle? Jos toinen pystyy perustelemaan näkökulmansa, eikä itse pysty siihen vastaamaan asiallisella argumentilla, voi olla tarpeen vaihtaa omaa mielipidettään.

 

Tämä ajatus on ollut takaraivossani, kun olen seurannut kesäkuun aikana mediassa olleita aiheita. Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Riikka Purra käytti A-studiossa poliittisesta vastustajasta sanaa ”vihollinen”. Toisen kerran samaa sanaa huomasin käytettävän, kun kansanedustaja Ano Turtiainen selitteli tviittinsä aiheuttamaa kohua. Onko todella niin, että mielipiteen haastava ääni halutaan esittää vihollisena? Tuleeko eriävän mielipiteen esittäjiin suhtautua kuin vihollisiin vai onko eriävä mielipide vihollinen? Sana on niin outo politiikan kontekstissa, että sitä täytyy oikein erikseen jäädä määrittelemään ja mutustelemaan.

 

Sanakirja määrittelee vihollisen henkilönä, joka on vihan, kaunan tai vihamielisyyden kohteena. Politiikassa vihollisia ei pitäisi olla. Kaikkien kanssa tulisi pystyä keskustelemaan asiallisesti, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Vanha sanonta ”asiat riitelevät, eivät ihmiset” pitää sisällään politiikan ideaalitilanteen. Jos keskustelu alkaa henkilöön menevällä pilkkaamisella, väheksymisellä tai muulla henkilöön kohdistuvalla perusteettomalla kritiikillä, ei voida milloinkaan päästä järkevään keskusteluyhteyteen. Jokaisen kuntapoliitikon täytyy hyväksyä se tosiasia, etteivät kaikki ihmiset tule milloinkaan olemaan kaikesta samaa mieltä. Kaikki ovat kuitenkin samassa kunnassa asuvia ihmisiä, joiden kanssa täytyy pystyä tulemaan toimeen ja joiden kanssa täytyy pystyä käyttäytymään asiallisesti. Päätökset tehdään enemmistön haluamalla tavalla, mutta oman mielipiteensä saa antaa muiden kuultavaksi.

Politiikka on myös sitä, että käyttäydytään kuin aikuiset. Jos joku ilveilee tai vääntelee naamaansa, tälle ja hänen ryhmälleen tulee sanoa siitä suoraan ja selvittää välit. Kaikki häviävät, jos ryhmien välit kiristyvät jonkin lapsellisen kaunan kantamisen vuoksi ja johtaa loan heittämiseen. Opettajana tämä tuntuu aivan käsittämättömältä, mutta jotkut eivät ole päässeet vieläkään kouluaikaisista käytöstavoistaan.

Jos haluamme saada uusia ihmisiä kiinnostumaan politiikasta ja pidettyä vanhemmat osaajat mukana, yhteisestä työilmapiiristä on pakko huolehtia. Ei valtuutetun työstä niin paljoa makseta, että sitä viitsisi huonossa ympäristössä tehdä. Se on antoisaa työtä, mutta vaatii myös paljon. 

Toivon seuraaville yhdeksälle kuukaudelle kampanjointirauhaa ja sivistyneitä keskusteluja. Eri mieltä saa tietenkin olla, mutta toivon jokaisen pystyvän perustelemaan oman kantansa ilman, että hyökkäävät henkilöä kohti. Kiusaaminen ei sovi kouluun, työpaikalle, valtuustoon, eikä vaalityöhön.